Tämäkin kirjoitus ajoittuu viime vuoden puolelle, kevääseen/kesään 2008.

Iloa itselle?

- Pidän kouluttamisesta ja pennun kanssa sitä olisikin haastetta, ei loppuisi koulutettavat asiat ihan heti.

- Saisi kasvattaa pennusta mieleistänsä, tehdä suunnitelmia (jotka eivät aina toteudu), seurata kasvua jne.

- Pennun tekemisen riemua ja leikkiä on mukava katsella, ja kun "lamppu syttyy" ja pentu hoksaa jonkin asian.

- Saisi iloita monta kertaa, kun opeteltu asia alkaa sujua, ja siltikin riittäisi vielä paljon lisää asiaa.

- Saisi yrittää korjata virheitä, joita on aikaisempien koirien kohdalla tehnyt. Tosin koirat ovat aina yksilöitä ja samankin rodun välillä esiintyy suurta vaihtelua luonteissa, joten uuden koiran kanssa ei kaikki välttämättä (todennäköisesti) menekään omien suunnitelmien mukaan, joten opiskeltavaa riittää itsellekin.

- Uuden oppiminen on itsellekin mielekästä, kun tajuaa, että "näinhän tämä asia on parempi tehdä" tai että "ai tämä juttu toimiikin tällä koiralla näin".

- Uusi koirapersoona tuo myös erilaista sisältöä elämään, jo pelkästään silläkin, että koiria onkin kaksi ja niille muodostuvat omat juttunsa ja leikkinsä.

- Myös lenkkeily on jotenkin viihtyisämpää kahden koiran kanssa, ja voisin vedättää itseäni potkukelkalla, Allua ei yksin kiinnosta vetäminen, mutta kaverin kanssa useimmiten kyllä (jos kaveri on vetävää sorttia).

Iloa Allulle?

Koirista suurin osa on todennäköisesti onnellisempia yhdessä kuin yksin, joten miksei Allukin ilahtuisi koirakaverista. Toisaalta kyllä ajattelen, masentaisiko vilkas pentu Allua, joka on vuosia saanut elää rauhaisaa elämää ainoana koirana. Allu on kuitenkin elänyt usean vuoden nuorempana toisten koirien kanssa ja näyttänyt kyllä pitävän koirakavereista ja leikkiseurasta, vaikka ei kylki kyljessä nukkuva olekaan. Siinä olisi myös ihan tekemisseuraakin, kun ei ihmisestä ole korvaamaan lajitoverin seuraa edes leikkimisessä, tulisi Allun elämään uudenlaista vilskettä ja energiaa, joka voisi olla ihan hyvä juttu.