Käyn Lumeksen kanssa jäljestyskurssilla ja kouluttaja on kehunut koiran olevan erinomainen, mutta ohjaaja (eli minä) taas, öh, ei. Siispä käskyksi tuli harjoitella Lumeksen lisäksi myös Allun kanssa, jotta saisin itse enemmän oppimistilanteita, mitä pelkästään Lumeksen kanssa tulisi eteen.

Siinä sitten laitoin Allunkin ruuat tuossa yksi päivä pehmenemään veteen ja tein sille tuohon pihanurmikolle kokeilumielessä parinkymmenen askeleen jäljen, kun ei se ennen ole mitään jälkihommia tehnyt. Kerran tosin kokeilin sille pätkän makkarajälkeä tehdä, muttei silloin ymmärtänyt hommasta hölkäsen pöläystä. Tai, ehkä kyse ole siitä, että itse en osannut auttaa sitä ymmärtämään.

Kaikki valmistelut tein Allun kanssa samoin kuin Lumeksellekin, koira ensin parin metrin päähän jäljestä, naru kulkemaan jalkojen alta ja pannasta ohjataan koira jäljen lähtöpaikalle. Alluhan tietenkin häiritsi suuresti se naru jalkojen välissä, kun lenkillä on oppinut, että se pitää sieltä saada pois jalkoja nostelemalla. Huomasi sitten ne ensimmäiset ruuat maassa ja söi ne, jonka jälkeen oli valmis lähtemään muualle. Näytin, että ruokaa löytyy kyllä lisää edempää, kunhan vaan etsii ja Allu parista askeleesta söi ruuat, jonka jälkeen oli taas lähdössä ihan muihin puuhiin. Vielä kolmannen kerran ohjasin sen takaisin huomaamaan, että ruoka ei vieläkään loppunut, jolloin Allu hokas, että ahaa, tää olikin tämmönen juttu ja eteni nenä maassa ne loput 15 askelta.

Lumeksen kanssa olen jäljellä aina jännittynyt ja ajattelen muita asioita enkä pysty keskittymään vain Lumeksen seuraamiseen. Mietin koko hommaa pitkälle eteenpäin, miten mikäkin mihinkin vaikuttaa ja pilaan varmasti koko Lumeksen jäljestystulevaisuuden eikä ikinä päästä kisaamaan tai muuta.

Allun kanssa olinkin yllättäen täysin rento ja seurasin vain sen etenemistä, en ajatellut yhtään mitään muuta. Ei ole mitään paineita onnistumisesta. Saisipa tuon mielentilan jäljelle Lumeksenkin kanssa.