Suomenlapinkoirauros Aladinin & kanikavereiden leppoisaa elämää temppujen, harrastusten ja pikkulemmikkien tähdittämänä. Kuvia ei anneta virtuaalikenneleiden käyttöön.
Ihanista ihanin Belle-pupunen kuoli yhtäkkisesti viime kesän alussa (eläinlääkäri epäili mahdolliseksi syyksi synnynnäistä sydänvikaa). En meinannut pystynyt uskomaan sitä. Ensin meni rakkaista rakkain Sepi, ja Bellen, jolle hankin kaveriksi Naftan, piti jatkaa ilonpilkahduksien tuomista elämään, mutta toisin kävi. Bellen kuoleman jälkeen harkitsin jo Naftastakin luopumista, sen ainoa hyve kun on sen söpöys, Sepin ja Bellen kaltaisella hurmaavalla luonteella sitä ei ole varustettu. Päätin kuitenkin pitää Naftan, koska koti olisi tuntunut niin tyhjältä ilman kaneja, ja koska kani on laumaeläin, Naftan viihtyvyys taattiin siskoltani saamalla Neiti-kanilla. Neiti oli ollut siskollani paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen sijoittamana, Neiti ja monet muut kanit oli niiden omistaja hylännyt eräälle hautausmaalle, josta ne sitten loukutettiin kiinni ja jaettiin hoitokoteihin. Toisin kuin Nafta, Neiti sentään pitää silittelystä ja on reippaampi liikkumaan, mutta kovin säikky sekin on edelleen välillä. Niin, ja Neiti on ensimmäinen kanini, joka käyttää hampaitaan myös ei-toivottuihin kohteisiin...
Allu on ollut koko nuoruutensa melko valikoiva syömistensä suhteen. Oma kuivaruoka sille on aina kelvannut, mutta sitäkin se on syönyt säästeliäästi ja ruokaa on voinut pitää sillä aina kipossa valmiina ja Allu on käynyt halutessaan syömässä haluamansa määrän. Varastelutaipumuksia sillä ei ollut ollenkaan, ei edes silloin, kun oikein tyrkyllä oli jotain Allunkin mielestä herkullista. Olohuoneessa on ollut sohvapöydälle jääneenä vaikka mitä syömisiä ja kerran oli unohtunut keittiön roskiskaappi auki ja roskiksessa päällimmäisenä lounaana olleiden broilerinkoipien rippeet, aivan koskemattomina säilyneet Allun ollessa yksin kotona.
Muutama vuosi sitten tilanne muuttui ja Allu alkoi syömään kaiken ruokansa kerralla, joten sille tuli säännöstellyt ruokailut kahdesti päivässä. Vähitellen se alkoi yksinollessaan myös napsia keittiön tasoilta reinoilla olevia leipiä jms. ja myös söi ne. Samaan aikaan Allun ruokahalu alkoi kasvaa, vai pitäisikö sanoa, että sillä alkoi olla nälkä useammin kuin oli ruokaa tarjolla, ja tämä johti ruokien varastelun lisääntymiseen. Siinä vaiheessa oli pakko alkaa kiinnittämään huomiota siihen, ettei keittiön tasoille jäänyt mitään syötävää Allun ulottuville, 50 senttinenkin koira ylettää nähtävästi hyvin kurottamaan lattialta ainakin puoleen väliin tasoa. Koska kenenkään muisti ei ole 100 prosenttinen, aina tasoja ei lähtiessään muista tyhjentää ja Allu on käynyt omin lupinensa haukkaamassa pientä välipalaa. Nykyään Allu ei juuri mitään muuta ajattelekaan kuin ruokaa, ja sille kelpaakin syötäväksi melkein mikä tahansa, esim. viime huhtikuussa omenatkin tulivat maistelluiksi (mandariinit sentään eivät kelvanneet).
Kaupassa käytyäni minulla on tapana jättää tasolle odottamaan sellaiset kuivaelintarvikkeet, jotka kaadan alkuperäispakkauksistaan säilytysrasioihin. Keskiviikkoiltaisen kauppareissun jälkeen tasolle jäi tyhjentämistä odottamaan useampikin ruokatuote, joista osan laitoin illemmalle sinne minne kuuluvat, mutta kahden makaroonipussin ja O´boy kaakaotäyttöpakkauksen jätin vielä ajatuksena laitella ne aamulla rasioihinsa. Kaakaota ajattelin oikein erikseen, että se on tärkeä muistaa ottaa pois tasolta, sillä sen syömisestä on jo ihan oikeasti muutakin haittaa (pdf-tiedosto asiasta) kuin pelkkä harmitus. No, niinhän siinä kuitenkin kävi, että aamu tuli ja meni ja tasolla oli edelleenkin se 800g tummaa makaroonia ja 1kg kaakaota. Illalla jäljellä oli 400g makaroonia (molemmat paketit avattu, toisesta syöty lähes kaikki, toisesta hieman, syömättömät olivat pusseissa) ja 800g kaakaota (se 200g oli levitettynä pitkin mattoa ja ehkä osa syöty). Syyllisestä ja syöjästä ei ollut täyttä varmuutta, sillä Lumes, joka siis normaalisti on yksinolot toisella puolella asuntoa verkon takana, oli myös Allun puolella asuntoa Allun ollessa käydyn avaamassa verkkoportin. Aika varma olin kuitenkin Allun osuudesta, sillä se menee Lumeksen puolelle vain ahdistuneena (näin on käynyt aiemmin kahdesti Allun pitäessä palovaroittimen patterien virranvähenemisvaroitusääntä hyvin epämiellyttävänä), ja jos on syönyt 400g makaroonia ja maistellut kaakaota, olo todennäköisesti on hyvinkin ahdistunut.
Allu vaikutti olevan ihan ok, mitä nyt joi ihan valtavasti, joka oli ihan ymmärrettävää. Oksettamaan en sitä alkanut, sillä syömiset olivat todennäköisesti tapahtuneet jo useampi tunti sitten. Aamuyöllä viideltä heräsin Allun valtavaan läähätykseen ja kävin päästämässä sen ulos, jossa sitten ns. ripuli lensi, ja josta seurasi sitten pesulla käynti Allun tuuheiden housujen "kuraannuttua". Suihkuttelua Allu inhoaa yli kaiken, mutta pakko mikä pakko. Aamulenkin jälkeen kylpyhuone kutsui jälleen enkä oikein mielelläni lähtenyt töihin, mutta toivoin mahan sekaisuuden olevan ohi.
Töissä löin pääni matalaan ovenkarmiin niin kovasti, etten muista koskaan ennen päähäni sattuneen niin paljon. Loppupäiväksi kolahduksen seurauksena tulikin sitten mukavasti päänsärky ja silmäsärky. Tulin kotiin pääkipeänä, silmät kipeänä, vatsa ruokaa huutaen ja ajatuksenani haukata äkkiä kupillinen muroja ja lähteä sitten koirien kanssa pitkälle lenkille, joka tekisi Allullekin hyvää edellisen päivän ahmimisten jälkeen, ja toivoin päänsärynkin hellittävän samalla. Avatessani oven, oli Allu tuttuun tapaan vastassa ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, että kaikki oli kotona kunnossa. Astuin peremmälle ja päätin varmuudeksi pari kertaa nuuhkaista ilmaa, joka paljastikin, ettei ihan kaikki ollutkaan kunnossa. Kurkistin keittiöön ja viimeisetkin hyväntuulenrippeeni kaikkosivat - koko keittiö ripulia täynnä.
Syömisen ja lenkillelähtemisen sijaan tulikin sitten käytettyä 1,5 tuntia koiran ja kodin siivoamiseen. Ensin koirat pikaisesti käymään ulkona. Sitten Allu pesulle. Sitten ulko-ovi ja keittiön ikkuna auki. Sitten keittiössä olleet koirien lelut vessaan pesua odottamaan. Sitten ympäriinsä ripuloitu keittiönmatto rullalle ja ulos odottamaan maanantaita ja pesulaan pääsyä (jesh, paljonkohan sekin tulee maksamaan). Sitten keittiönlattialta suurimmat ripulit paperilla vessanpönttöön. Sitten samaisen lattian pesu useampaan kertaan. Sitten muualta asunnosta Allun housukarvoista tippuneiden ripulitippojen pesu. Sitten eteisenmaton pesu, jossa siis siinäkin oli yhdet ripulit, keittiöön ei kai ollut Allun mielestä enää mahtunut enempää. Sitten sängyltä (jonne Allu oli käynyt oksentamassa) päiväpeitto, viltti, pussilakana ja kaksi peittoa pesukoneeseen (yhteensä siis kolme koneellista pyykkiä) ja siellä käytyä ne samat kuivamaan. Sitten ulko-ovi kiinni. Sitten pesin ne vessassa odottaneet lelut. Sittenlaitoin ikkunakin kiinni. Ja sitten ei tainnutkaan olla enää muuta, joten otin murokulhon eteeni, istahdin tietokoneen/television ääreen enkä evääni liikauttanut melkein koko loppuiltana.
Että ei sen kummempi päivä.
Vaikka Allulla onkin vanhemmiten muita vaivoja ollut (virtsakiteitä, koholla olevat maksa-arvot, perianaaliadenooma), niin muuten koira on kyllä fyysisesti oikeinkin terve. Lonkathan on jo nuorena kuvattu A:ksi ja silmät virallisesti tarkistettu terveiksi vuosina -01, -04, -06 ja -08. Tänään, 13-vuotiaana, Allu kävi jälleen tarkistuttamassa terveyttään perinnöllisesten vikojen ja sairauksien osalta, silmät olivat edelleen terveet (ainoastaan hieman vanhuuden mukanaan tuomia muutoksia) ja ensimmäistä kertaa tarkistettiin myös polvilumpioiden tilanne, eikä niistä löytynyt mitään huomautettavaa, eli olivat terveet 0/0!
Allulle kuuluu hyvää, lihaksiakin vetreytettiin hierojakäynnillä ja parin viikon päästä on vielä uusintakäynti tiedossa, niin saadaan lisää liikkuvuutta herraan. Lumeksen käydessä pulahtelemassa vedessä, kuljeskeli Allu ympäriinsä nautiskellen.
Minne ihmeeseen se koira taas meni? Aina se katoaa omille teilleen. Vai katoaako? Löydätkö kuvista lapinkoiran, tuon naamioitumisen mestarin...
Kolme kissaa
Hopeapaju
Rantakivi
Kaksi hiirtä
Pahvilaatikko
Kaksi nallea
Kasa lehtiä
Suklaamuru ja Kermakaramelli lähetti kehunapin kera terveiset ahkerille harrastajille Lumekselle ja Allulle. Me kiitetään terveisistä ja luvataan olla yhtä ahkeria jatkossakin, vastaillaan tämän tunnustuksen mukana tulleisiin kysymyksiin sekä halutaan omalta osaltamme kannustaa blogikuulumisten päivitykseen Albertin ja Rukan elämää, joilla arki välillä on vähän kimuranttia.
1. Milloin aloitit blogisi?
Heinäkuulla 2008 lueskeltuani jo jonkun aikaa toisten blogeja, jollon kiinnostuin siitä itsekin.
2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Allu-koirani leppoisaa elämää temppujen, harrastusten ja kaverikanien kera.
3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Päätähden kanssa painiskellaan erilaisten (vanhuuden tuomien?) sairauksien kanssa, jotka onneksi ovat tällä hetkellä ihan hyvässä jamassa ja vaivoistaan huolimatta Allu elää virkeää ja monipuolista elämää, jolla jaksaa ilahduttaa muitakin. Menoa vauhdittavat kaniotukset omilla tempauksillaan.
4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Mielenkiinto bloggaamiseen ja muistojen tallentaminen.
5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Ulkoasun tahtoisin paremmaksi ja persoonallisemmaksi, mutta kun en jaksa itse kovin paljon keskittyä koodien kanssa värkkäämiseen, niin on tyytyminen tähän valmiista pohjasta mieleisemmäksi muokkaamaani. Haluaisin myös keskittyä enemmän blogitekstien kirjoittamiseen, että ne olisivat sisällöllisesti ja teknisesti laadukkaampia, mutta en valitettavasti useinkaan ehdi niin tarkasti asiaan paneutua.
